Täällä kotiuduttiin tiistaina pojan kanssa, joka syntyi lauantaina 15.8. pari päivää etuajassa. Mittaa 3590g ja 50cm, neuvolan terkan arvio osui lähelle, kun taas sairaalan ultra veikkaili jopa 3900g:sta.

Synnytys siis käynnistyi perjantaiaamuna, kun lapsivettä alkoi tihuutella. Puolen päivän vaiheilla päästiin sairaalaan, josta ei sitten enää tarvinnutkaan kotiin palata. Iltapäivästä alkoi jo supistella, mutta varsinaisesti synnytys katsottiin alkaneeksi illasta, jolloin supistukset tulivat säännöllisesti ja melko voimakkaina. Klo 1:n maissa pääsin synnytyssaliin ja sain aloittaa ilokaasun hengittelyn, tovi tuosta niin sain kipulääkepiikin (oxycontin). Periaatteessa olin alkujaan vähän epäileväinen noita kohtaan, mutta supistusten voimakkuus yllätti ainakin minut. Ne olivat suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Kipulääkepiikki rentoutti vähäsen ja sain jopa hetken nukuttua.

Epiduraalin taisin saada joskus klo 5:n aikoihin, mikä helpotti supistuskipuja. Epiduraali kuitenkin hidasti supistuksia ja kohdunsuun avautumista siinä määrin, että jossain vaiheessa synnytystä piti vauhdittaa oksitosiinitipalla. Lauantaiaamuyö, -aamupäivä ja -päivä menikin odotellessa, että kohdunsuu aukeni hitaasti sentti sentiltä. Lauantai-iltapäivästä homma alkoi näyttää lupaavammalta. Oksitosiinitipalla vauhditetut supistukset tulivat kuitenkin niin tiuhaan ja rankkoina, että edes epiduraali ei niitä enää peittänyt. Klo 14-15 maissa vuoroon vaihtunut ihana kätilö ehdotti, josko haluaisin minispinaalin. Tuossa vaiheessa aloin olla avoin kaikelle. Minispinaali vei käytännössä kaiken tunnon ja oikeastaan jalatkin alta. Sain myöskin jälleen nukuttua, eikä kroppa pannut enää supistuksille vastaan. Sen voimin päästiin myös ponnistusvaiheeseen. Itse ponnistusvaihe oli mielestäni lasten leikkiä "alkusoittoon" verrattuna. Supistukset tuntuivat vaimeina, helpompaa oli seurata monitorista niiden tuloa ja sen mukaan ajoittaa ponnistaminen. Mitään hirveää jatkuvaa paineen tunnetta tai ponnistamisen tarvetta en myöskään tuntenut, vaikka tietysti itse pään ja vartalon lopullinen ulos pullauttaminen kirpaisikin. Sain vain pienen repeämän, mistä selvisin yhdellä tikillä. Kävelin, istuin ja kävin pissalla jo samana iltana ilman kipuja. Ja niinkuin sanotaan, kaikki synnytyskivut loppuivat siihen, kun sai lapsen ulos ja omaan syliin. Oli se kuitenkin maailman paras palkinto tuosta omallakin kohdalla 20-30h:n (riippuu vähän, mistä lasketaan) rutistuksesta!

Sairaala-aika meni omalla painollaan, mutta yllätys on ollut imetyksen kivuliaisuus, vaikka olin varautunut, ettei se helppoa tule olemaan. Kolmantena päivänä synnytyksestä eli kotiutumispäivänä iski myös "baby blues" . Kaikki itketti, olin huolissani, onko vauvalla kaikki hyvin (sairaalan kuulokoje temppuili alkuun ja vauvalla on ollut ehkä normaalia enemmän finnimäistä ihottumaa selässään ja pelkään sen johtuvan jostain virusinfektiosta), imetys teki kipeää, enkä osannut iloita vauvasta tai kotiinpaluusta. Sairaalassa viimeinen yö meni hyvin vauvan kanssa kahden saman peiton alla ihotusten pesien, niin että nukuimme molemmat parin tunnin pätkiä, mutta ensimmäinen yö kotona oli yhtä helvettiä . Itkin ja imetin yhtä aikaa, kun vauva vain kitisi, imi tovin, nukahti tissille ja sama alusta uudestaan. Kävi mielessä, että jos olisin tiennyt, miten vaativaa kaikki on, en olisi lapsentekohommiin ryhtynyt.

Noh, pari päivää kulunut ja mieli on jo positiivisempi... iltaa ja yötä odotellessa. Yhä olen esimerkiksi huolissani, saako vauva tarpeeksi maitoa jne. Mutta eiköhän tämä tästä, kunhan pahin hormoniaalto alkaa helpottaa. Mutta tässä kuitenkin pitkähkö tunnustukseni h-hetkeä odottaville ensiodottajille tiedoksi, että mahdollisesti samoja fiiliksiä aikanaan tuntiessanne ette ihmettele, miksi vauvan saaminen ei itsestä tunnu yhtä ihanalle kuin kaikista muista tuntuu tekevän. Ja oikeasti, vaikka odotus kuinka menisi LA:n yli, koittakaa nauttia niistä päivistä ja vielä niin rauhallisista hetkistä!

Tickerit ja tj:t alkaa vedellä viimeisiään. LA olisi maanantaina, mutta pidän melko todennäköisenä, että näin esikoista odottaessa pidemmälle mennään. Ja jos tuo masukki on yhtään tullut äitiinsä, joka tuppaa olemaan aina vähintään sen akateemisen vartin verran myöhässä, niin tuskin se ainakaan ennen LA:aa ulos yksiöstään kiirehtii. Muutamana iltana on ollut vähän napakampia supistuksia, mutta eipä niistä ole ollut vielä synnytystä käynnistämään. Tila mahassa meinaa kuitenkin käydä vähiin, vaikka neuvolaterkan mukaan pää jo melko alhaalla onkin - viime yönä meinasi kylkiluita alkaa painaa niin, että piti hakea oikoisempaa asentoa.

Kaikenkaikkiaan kesä on vierähtänyt leppoisissa merkeissä. Olen nauttinut aikatauluttomuudesta, myöhään valvomisesta ja pitkään nukkumisesta. Pari viikkoa olivat miehen tytöt meillä kesälomaansa viettämässä ja toisella viikoista päästiin siis asuntoautoilemaan. Sekin meni ihan mukavasti, tosin kenties lämpöisistä keleistä johtuen jalat olivat melkoisessa kestoturvotuksessa. Sittemmin tuo on vähän laantunut, mutta yhä Merrellin sandaalit ovat ainoat miellyttävät jalkineet jalassa, koska niissä riittää tuota säätövaraa. Toivottavasti kyse ei ole kuitenkaan jalan luiden ja rakenteiden uudelleen muotoutumisesta, niinkuin kaverilleni kävi. Raskauden jälkeen meni kuulemma kenkäkokoelma uusiksi, kun jalka olikin ottanut koon parin verran pituutta ja kokoa lisää. Myöskään sormuksia en ole enää loman alettua käyttänyt, eiköhän sitä muista muutenkin olevansa naimisissa

Neuvolakäynti tuli varattua siis ensi viikollekin, mutta toki toivoisin, että päästäisiin tulokkaaseen tutustumaan jo sitä ennen kasvotusten. Joskaan en nyt kovin malttamattomaksikaan oloani tunne, koska vointi on hyvä niin henkisesti kuin fyysisesti. Terkkari on ennustanut vauvasta melko keskikokoista 3,5-kiloista tai jonkin verran yli, "minunpituiselle (167cm) naiselle ihan sopivaa vauvaa". Lääkäri puolestaan joitain viikkoja sitten ei omaa arviota kertonut niin koon kuin syntymän ajankohdankaan suhteen, mutta kait tuo olisi jotain maininnut, jos esimerkiksi lantion koossa tms. olisi jokin epäilyttänyt. Vähän niinkuin synnytyksen ja syntymän jälkeisen elämän suhteen muutenkin, olen aika avoimin mielin. Kun ei aiempaa kokemustakaan ole, niin vaikea pelätä mitään. Ja positiivisella luonteella siunattuna kun tuppaa ajattelemaan muutenkin, että asioilla on taipumus lutviutua parhainpäin, niin ei voi kai kun todeta, että "go with the flow"

Tämä viikko on tullut lomailtua muuten vaan (työnantajan suoma palkkioloma 5 vuoden työssäolosta), mutta maanantaina alkaa virallisesti äitiysloma. Hellekelit eivät aivan samanlaisina ole jatkuneet, mutta ai että - on tämä lomalla olo silti poikaa! Ihana herätä ilman kellonsoittoa, tehdä mitä itse lystää ja aivan ilman aikatauluja.

Mulla ei ole todellakaan kiire vauvan syntymisen kanssa, se saisi ihan suosiolla antaa odottaa itseään tuonne elokuun puolivälille . Olo kun on hyvä ja lomaillessa ei ole aikakaan ainakaan vielä käynyt pitkäksi. Maanantaina olivat miehen tytöt vielä meillä, tiistaina kävin "mammakahveilla" muutaman paikallisen odottajan ja jo poikineen äidin kanssa, keskiviikkona käytiin miehen kanssa poimimassa mansikoita pakkaseen ja illemmalla tuli pari kaveria kylään (toisella mukanaan 6-kuukautinen tyttärensä), torstaina pesasin kylppärin ja saunan ja öljysin lauteet ja perjantaina lähdettiinkin ajeleen miehen kotikonnuille lauantaina odottavia miehen häitä varten. Tuohon päälle salitreenit 3x/vko ja välipäivinä pyöräilyä ja käppäilyä. Eilinen olikin reeneistä totaalilepopäivä, tosin häissä patsastelu ja seisoskelu tuntui sekin käyvän välillä jalkojen päälle melkoisesti. Mutta jotenkin niin ihana tunne, kun virtaa tuntuu piisaavan ihan eri lailla kun töissä käydessä! Vaikka päätetyö ei taida rasittaa muita kuin istumalihaksia, niin kotiin palatessa oli aina sellainen koomaolo jo päällä. Ois tehnyt mieli vaan lösähtää sohvalle maate - ja niin taisi tulla usein tehtyäkin.

Vaakaa en oo jaksanut viime aikoina seurata (80kg:n ylityksen jälkeen ), kun olo on kuitenkin ollut kaikinpuolin hyvä ja jaksava. Keskiviikkona on lääkärineuvola ja oma terkkakin lienee jo lomilta palannut, eiköhän se siellä selviä. Neuvolassa on kyllä olleet kaikki tosi kivoja tyyppejä, eivätkä ole tuota painoakaan kytänneet. Toissa viikolla käydessä oli painoa tullut taas +800g/vko, mutta sekin meni osittain helteiden ja turvotuksen piikkiin (joskin aamulla ei kyllä sitäkään tainnut juuri olla ainakaan omasta mielestä). Enemmän mua kiinnostaa itseasiassa tuo lääkärin tekemä sisätutkimus ja onko kohdunkaulalla tapahtunut mitään. Muutamana iltana on saattanut supistella tiheästikin, tosin viime päivinä en muista supistelleen lainkaan. Samoin kiinnostaa vauvan asento, ainakin tähän asti se on kuulemma pää alaspäin pysytellyt. Mutta kuten sanoin, kiire syntymän kanssa ei ole. Johtuneeko sitten siitä, että useimmilla ensisynnyttäjätutuillani on mennyt paljonkin LA:n yli, en osaa itsekään odottaa vauvaa sitä ennen syntyväksi.

Mut siinä päivitykset tältä erää, pitänee olla ensi viikolla vähän ahkerampi niittenkin suhteen :)

Mihinköhän mun kesäkuun päivitykset on taas jääneet... onhan tässä kuitenkin ehtinyt vaikka ja mitä tapahtua. Ensimmäinen viikonloppu meni miehen työkaverin 5-kymppisiä juhliessa, minkä jälkeinen viikko meni siitä seuranneita univelkoja paikkaillessa. Mitäs lupauduin kuskiksi, vaikka olisi porukka varmaan hotelliin taksillakin löytänyt.

Neuvolassakin tuli taas pyörähdettyä. Mulla on kyllä ihana neuvolaterkkari . Se ei koskaan mussuta mistään ja muutenkin on jotenkin niin avarakatseinen. RV 30+2:lla painoa oli tällä kertaa tullut +500g/vko, paineet 114/72 ja Hb 131. Kohdunpohjan korkeus oli alkanut suunnata keskikäyrää kohti, ollen 28,5. Kai tuohon mahaan on jo tottunut, kun ei siihen itse osaa niin kiinnittää huomiota. Sen sijaan muiden ihmisten saattaa huomata joskus ohimennen mahan seudulle vilkaisevan, mikä tuntuu aika hassulta. Ja sen verran tuo taitanut tässä viime päivienkin aikana kasvanut, että suihkussa sheivailut sai jo tehdä "käsikopelolla", enää ei oikein pysty mahan ohikaan kurkkimaan.

Tällä viikolla tuli myös päätös Kelasta äitiysrahasta. Moninaisten laskelmien perusteella hain uudet verokortit äitiysloman aikaista palkkaa ja Kelan etuutta varten. Veroprosentti tipahti 5,5%:iin . Tuli hieman yllätyksenä, mutta alkuvuoden olen veroja maksellutkin huomioimatta työmatkavähennyksiä, joita tulee aika hulppeasti kun päivittäin 150km tuota ajoa yhteensä tulee. Mutta käytännössä tää tarkottaa sitä, että äitiysrahastakin jää loppuvuonna käteen yhtä paljon kuin palkasta nyt, jee! Tarvinnee kuitenkin säästää siitä ensi vuoden varalle, koska jos vuoden 2010 loppupuolisko oisi tarkoitus viettää hoitovapaalla, tulee kuukausittainen tulo meikämammalla olemaan silloin hurrrjat vajaa 400€. Onneksi muuttivat kotikunnassamme kuntalisän säädöksiä niin, että sitä saisi jo yhdestäkin hoidettavasta 1,5-vuotiaaksi. Eihän tuo ole kuin muistaakseni 150€ ja sisältyy jo laskemaani aiempaan summaan, mutta parempi sekin kun ei mitään. Ihan vuoden vanhaa natiaista en kuitenkaan haluaisi vielä päivähoitoon laittaa ja ehkäpä kevään 2011 suhteenkin saadaan miehen ainakin toistaiseksi joustavien työpäivien sekä ehkäpä myös silloin jo eläkkeellä olevan isäni eli papparaisen avustuksella kuviot sovittua parhainpäin. Kuka ties saatan tietysti olla jo itsekin ensi kesänä kypsä kotiäitiyteen, mutta tuntuu hyvältä olla edes jonkinmoinen suunnitelma tehtynä, jos ja toivottavasti kun näin ei käy.

Työmotivaatio ei ole ainakaan tällä hetkellä enää pitkään aikaan kattoja hiponut. Töissä on ollut meneillään (joka toisvuosittainen) organisaatiomuutos, mikä ajoittuu tällä kertaa juuri tähän kesään ja lomille jäämiseeni, joten töiden määrästäkään ei ole stressiä ollut, kun tiimit ja vastuut ovat olleet vielä melko auki. Töihin olen jaksanut raahautua, mutta työpäivän ja koneella istumisen jälkeen on olo ollut aika naatti, vaikka periaatteessa mitään raskasta ei olekaan tullut tehtyä. Hemoglobiinikin oli noussut alkuarvoja paremmaksi varmaankin Retaferin syönnin ansiosta, joten anemiastakaan ei ole kyse. Kaipaisin niin jo lomalle, niin että saisi tehdä kaiken omien aikataulujen mukaisesti. Nukkua rauhassa pitkään, käydä ehkäpä aamukävelylläkin kesäisessä luonnossa, kierrellä kirppiksiä (vaikka oikeastaan kaikki hankinnat vauvallekin on tullut jo tehtyä). Niin ja tietysti pestä ne vauvanvaatteet ja ikkunat. Noh, tänään TJ10 ja niistäkin taidan kumpanakin viikkona pitää yhden etäpäivänä, että eiköhän tämä loppuaika mene vaikka päällään seisten.

Kelan päätöksen ohella tuli myös äitiyspakkaus, jota päästiinkin jo eilen ihastelemaan. Pitäisi tehdä inventaario noista vaatteista, tässä kun työkaverikin kauppasi vauvanvaatteita ja veljen luona pitäisi myös käydä pahvilaatikkoja penkomassa, josko sieltä lähtisi jotain lainaan. Pitänee olla vaan miehelle ihan hys-hys, sen mielestä kun vauvat ei juurikaan vaatteita tarvitse. Ihan pikkuisia 50- ja 56-senttisiä ehdin jo muutaman eräältä toiselta työkaverilta ostaa ja hyvä niin, äitiyspakkauksesta kun nuo uupuivat lähes täysin. Ja miehen kanssa kun olemme molemmat olleet syntyessämme 50cm pitkiä, joten tuskin mitään jättiläistä on tästäkään jässikästä odotettavissa, ainakaan pituuden perusteella. Olen myös kerännyt miehelle isyyspakkausta ja koska siihen ostamani bodykin saapui tänään, saisin sen varmaan kasaan nyt viikonloppuna. Vielä pitäisi käydä kaupasta nappaamassa siihen paketti pienintä kotoa kertisvaippoja (mies kun on koko ajan naputtanut noista hommaamistani kestovaipoista, joita aion myös laittaa isyyspakkaykseen yhdet ), samoin elintarvikkeet kuten Sisut ja energiajuomat puuttuvat vielä. Tässä vielä kuva tuosta bodysta...

 

Kunnon maratonpäivityksen jälkeen lieneekin sopivaa jättää romaanin kirjoittaminen sikseen ja suunnata juhannuksen viettoon . Toistaiseksi ainakin ulkona näyttää yhä aurinkoiselta. Matkahaaveet kauemmaksi jäivät sikseen ja suunnitelmissa olikin lähteä jonnekin luontoon telttailemaan/laavuilemaan, mutta sen verran epävarmalta nuo säätiedotteet ovat näyttäneet, että saattaa jäädä sikseen. Mies ehdotti jo anoppilassakin eli äidillään käyntiä, mutta sitä ajatusta vielä hieman sulattelen... Itse tulen kyllä anopin kanssa toimeen, mutta hänen ja miehen välistä kinailua en niin välttämättä haluaisi kuunnella, ellei pakko ole.

 

Olipas aivan ihanat ilmat viikonloppuna! Ja bikinitkin tuli heti testattua, selkänahassa on "nätti" punertava sävy, kun tuli puuhailtua molempina päivinä niin paljon ulkosalla. Eiköhän se siitä vähitellen rusketukseksi muutu. Maksaläiskiltä oon toistaiseksi välttynyt, tosin silmäkulman vieressä oleva kauneuspilkku tuntui jo raskauden alussa alkavan erottua paremmin.

Lauantaina kävimme sairaalan n. 2 tuntia kestäneessä synnytysvalmennuksessa. Ensiksi oli tunnin verran kalvosulkeisia (tai siis nykyajan mukaisesti powerpoint-sulkeisia), sen jälkeen päästiin kierrokselle synnärille. Mies oli nukahtaa tuoliinsa ensimmäisen tunnin aikana, taisi olla jutut entuudestaan niin tuttuja, mutta itse jaksoin nekin kuunnella mielenkiinnolla, vaikka paljoa uutta ei itsellenikään tullut. Pudendaalipuudutuksesta en ollut aiemmin kuullut ja yllätyksenä tuli sekin, että se annetaan yli 90%:lle synnyttäjistä, ainakin KHKS:ssa. Kierroksella pääsimme käymään tarkkailuhuoneessa, synnytyssalissa ja tukihenkilön taukotilassa. Kovin hiljaista tuntui sairaalassa olevan, yhtään huutoa tai parkaisua ei kuulunut mistään, niin että oltaisiin edes vähän päästy autenttiseen tunnelmaan. Saimme kokeilla synnytysjakkaraakin, tuntui ihan pätevän oloiselta asennolta. Kaikenkaikkiaan valmennuksesta jäi hyvä fiilis, ehkä eniten kiitos sen pitäneen kätilön. Kätilön kommentit esim. kivunlievityksen, synnytysasennon, varhaiskontaktin, vauvantahtisen imetyksen ja tutittomuuden suhteen, vastasivat niitä käsityksiä ja toiveita, mitä itsellekin on tässä odotuksen aikana ehtinyt varovaisesti muodostua, vaikka olenkin koittanut avoimen mielen kaiken suhteen säilyttää. Tosin olen kuullut KHKS:sta negatiivisiakin kommentteja, joskin ehkä enemmän vuodeosaston puolelta. Mutta toivottavasti omalle kohdalle osuisi sitten aikanaan yhtä mukava kätilö, mitä nyt valmennuksen pitänyt nainen oli.

Vaivaton olo ei ole jatkunut ihan samaan malliin kuin olisin toivonut. Viikonlopun ja maanantain ajan olen aamuisin herännyt rinnassa tuntuvaan melko kipeähköön pistokseen. Itsediagnosoinnin jälkeen olen alkanut epäillä tuota närästykseksi, vaikka närästyksestä en olekaan muuten juuri koskaan kärsinyt. Kipu tulee ikäänkuin sykähdyksittäin ja saattaa mennä itsekseenkin ohitse. En tiedä sitten, onko tuo johtunut illalla ottamastani rautatabletista vai siitä että aamulla maha vaan on tyhjä ja makuullaan olon jälkeen hapot pääsevät helpommin ruokatorveen kiipeämään vai vaan siitä, että mahassa alkaa tila käydä ahtaammaksi? Pitää varmaan huomisaamun varalle ottaa Renniet sängyn viereen oottamaan kokeilua, ei tuota tukalaa oloa ehdon tahdoin ala sietää, jos siihen jostain apukin löytyy.