Täällä kotiuduttiin tiistaina pojan kanssa, joka syntyi lauantaina 15.8. pari päivää etuajassa. Mittaa 3590g ja 50cm, neuvolan terkan arvio osui lähelle, kun taas sairaalan ultra veikkaili jopa 3900g:sta.

Synnytys siis käynnistyi perjantaiaamuna, kun lapsivettä alkoi tihuutella. Puolen päivän vaiheilla päästiin sairaalaan, josta ei sitten enää tarvinnutkaan kotiin palata. Iltapäivästä alkoi jo supistella, mutta varsinaisesti synnytys katsottiin alkaneeksi illasta, jolloin supistukset tulivat säännöllisesti ja melko voimakkaina. Klo 1:n maissa pääsin synnytyssaliin ja sain aloittaa ilokaasun hengittelyn, tovi tuosta niin sain kipulääkepiikin (oxycontin). Periaatteessa olin alkujaan vähän epäileväinen noita kohtaan, mutta supistusten voimakkuus yllätti ainakin minut. Ne olivat suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Kipulääkepiikki rentoutti vähäsen ja sain jopa hetken nukuttua.

Epiduraalin taisin saada joskus klo 5:n aikoihin, mikä helpotti supistuskipuja. Epiduraali kuitenkin hidasti supistuksia ja kohdunsuun avautumista siinä määrin, että jossain vaiheessa synnytystä piti vauhdittaa oksitosiinitipalla. Lauantaiaamuyö, -aamupäivä ja -päivä menikin odotellessa, että kohdunsuu aukeni hitaasti sentti sentiltä. Lauantai-iltapäivästä homma alkoi näyttää lupaavammalta. Oksitosiinitipalla vauhditetut supistukset tulivat kuitenkin niin tiuhaan ja rankkoina, että edes epiduraali ei niitä enää peittänyt. Klo 14-15 maissa vuoroon vaihtunut ihana kätilö ehdotti, josko haluaisin minispinaalin. Tuossa vaiheessa aloin olla avoin kaikelle. Minispinaali vei käytännössä kaiken tunnon ja oikeastaan jalatkin alta. Sain myöskin jälleen nukuttua, eikä kroppa pannut enää supistuksille vastaan. Sen voimin päästiin myös ponnistusvaiheeseen. Itse ponnistusvaihe oli mielestäni lasten leikkiä "alkusoittoon" verrattuna. Supistukset tuntuivat vaimeina, helpompaa oli seurata monitorista niiden tuloa ja sen mukaan ajoittaa ponnistaminen. Mitään hirveää jatkuvaa paineen tunnetta tai ponnistamisen tarvetta en myöskään tuntenut, vaikka tietysti itse pään ja vartalon lopullinen ulos pullauttaminen kirpaisikin. Sain vain pienen repeämän, mistä selvisin yhdellä tikillä. Kävelin, istuin ja kävin pissalla jo samana iltana ilman kipuja. Ja niinkuin sanotaan, kaikki synnytyskivut loppuivat siihen, kun sai lapsen ulos ja omaan syliin. Oli se kuitenkin maailman paras palkinto tuosta omallakin kohdalla 20-30h:n (riippuu vähän, mistä lasketaan) rutistuksesta! wub.gif

Sairaala-aika meni omalla painollaan, mutta yllätys on ollut imetyksen kivuliaisuus, vaikka olin varautunut, ettei se helppoa tule olemaan. Kolmantena päivänä synnytyksestä eli kotiutumispäivänä iski myös "baby blues" sad.gif . Kaikki itketti, olin huolissani, onko vauvalla kaikki hyvin (sairaalan kuulokoje temppuili alkuun ja vauvalla on ollut ehkä normaalia enemmän finnimäistä ihottumaa selässään ja pelkään sen johtuvan jostain virusinfektiosta), imetys teki kipeää, enkä osannut iloita vauvasta tai kotiinpaluusta. Sairaalassa viimeinen yö meni hyvin vauvan kanssa kahden saman peiton alla ihotusten pesien, niin että nukuimme molemmat parin tunnin pätkiä, mutta ensimmäinen yö kotona oli yhtä helvettiä angry.gif . Itkin ja imetin yhtä aikaa, kun vauva vain kitisi, imi tovin, nukahti tissille ja sama alusta uudestaan. Kävi mielessä, että jos olisin tiennyt, miten vaativaa kaikki on, en olisi lapsentekohommiin ryhtynyt.

Noh, pari päivää kulunut ja mieli on jo positiivisempi... iltaa ja yötä odotellessa. Yhä olen esimerkiksi huolissani, saako vauva tarpeeksi maitoa jne. Mutta eiköhän tämä tästä, kunhan pahin hormoniaalto alkaa helpottaa. Mutta tässä kuitenkin pitkähkö tunnustukseni h-hetkeä odottaville ensiodottajille tiedoksi, että mahdollisesti samoja fiiliksiä aikanaan tuntiessanne ette ihmettele, miksi vauvan saaminen ei itsestä tunnu yhtä ihanalle kuin kaikista muista tuntuu tekevän. Ja oikeasti, vaikka odotus kuinka menisi LA:n yli, koittakaa nauttia niistä päivistä ja vielä niin rauhallisista hetkistä! cool.gif